Vuorikiipeilyä

Ajattelin kerrankin päivitellä blogiani lähestulkoon tuoreeltaan, joten tällä kertaa kirjoitan viime viikonlopun reissustani 4h bussimatkan päässä olevalle Seoraksan vuorelle. Täällä on vähän vaikeahkoa arvioida, kuinka kaukana mikäkin paikka on, koska bussilla liikkuessa iso siivu matkustusajasta menee joko Soulista lähtemiseen/tulemiseen. Ehkä google osaisi auttaa minua näissä välimatka-asioissa, mutta toistaiseksi en ole ollut kilometrimääristä aivan niin kiinnostunut.

Viikonloppureissuni, joita olen täällä tehnyt, olen aina kulkenut bussilla. Olemme päätyneet bussiratkaisuun lähinnä taloudellisten syiden perusteella. Bussi on junaa halvempi sekä yleeensä busseihin saa aina lippuja toisin kuin juniin.

Bussien penkit ovat myöskin toista laatua kuin kotosalla, joten neljä tuntia menee erittäin hupaisesti nukkuessa. Toisinaan on kova taistelu hereillä olemisen kanssa, jotta näkisi edes vilauksen ohi kiitiväsitä maisemista. Olisipa Jyväskylä-Kuusamo bussit samaa maata niin en edes harkitsisi auton lainaamista kyseiselle välille.

Perjantai-iltapäivästä suuntasimme bussilla Sokson kaupunkiin, jonka lähistöllä Seoraksanin luonnonpuisto sijaitsee. Olimme perillä illasta kahdeksan aikaan, ja motelllin löydettyämme suuntasimme seurueeni kanssa syömään korealaiseen all-you-can-eat grillauspaikkaan. Tankkasimme proteiineja lauantain koetusta varten sellaiseen tahtiin, että paikan omistaja vihjasi meille jossain vaiheessa, että olemme syöneet tarpeeksi. Olimme hiukkasen pettyneitä virheelliseen mainontaan, mutta toisaalta kello lähenteli kahtatoista ja aamulla olisi iloinen herätys jo 6.00.

Aamulla aikaisesta herätyksestä huolimatta pääsimme Seoraksanille ja tosi toimiin vasta 8.00 aikoihin. Sää näytti kuitenkin lupaavalta, eikä reitillä näyttänyt olevan ruuhkaa, joten myöhäisempi aloitus ei tuntunut olevan ongelma.

Itse asiassa olimme jopa niin reippaita, että teimme noin 3km harhareitin heti alkuun. Reitti ei ollut vielä vaikea, joten asian laidan selvittyä kukaan ei ollut oikeastaan pahoillaan, koska maisemat olivat olleet kauniita. Joen vesi oli todella matalalla, mutta isosta joenuomasta päätellen vettä on huomattavasti runsaammin ainakin keväällä sulmaisvesien aikaan.

Varsinaisen reitin alku näytti mukavan leppoisalta.

Totuus oli kuitenkin alkua karumpi. Uskokaa pois tämä kuva nimittäin hämää teitä. Oikeasti tuo oli paljon jyrkempi! Ensimmäinen kilometri oli pelkkää kapuamista. Nähdessäni tienviitan "huippu 4km" "alas 1km" alkoi uskoni jo horjua. Jalat tuntuivat jo raskailta ja matka oli vasta alussa. Eipä siinä muu auttanut kuin raahustaa kiveltä toiselle ja toivoa, että jossain vaiheessa maasto tasottuisi. Toisaalta olimme menossa vuorelle, joten itsepetos oli laiha lohtu.

Alun tiukan kilometrin jälkeen ei onneksi tullut enää yhtä pitkiä pätkiä jyrkkää nousua. Lihakset sai mukavasti vertymään tasaisemmalla kävelyllä ennen seuraavaa kapuamista. Myös alun väriloisto jäi taakse huipun lähestyäessä. Ylempänä yöt ovat jo niin kylmiä, että lehdet olivat jo tippuneet. Meidän olisi pitänyt olla viikkoa kahta aikaisemmin liikenteessä, mutta toisaalta paljas luonto oli mielestäni kaunista omalla karulla tavallaan.

Siellä se huippu on kaikkien ihmisten keskellä. 1700m korkeuteen pääsemiseen käytimme kaikkiaan aikaa vajaat 6 tuntia. Täytyy myös muistaa, että teimme myös pienen lämmittelyreitin aamulenkkinä, joten kaiken kaikkiaan olimme edenneet ihan kohtuullista tahtia.

Valitettavasti sää oli pilveinen ja kylmä ylhäällä, joten maisemia täytyi ihailla pienissä paloissa pilvien rakoillessa.

Alun perin meillä oli tarkoitus nukkua vuorella majassa, mutta kun pääsimme lähimpään, kuulimme ettei siellä voinut yöpyä. Emme oikein päässeet perille oppaan selostuksesta, johtuiko tämä siitä, että maja oli jo täynnä vai siitä, että seuraavaksi yöksi oli luvattu yli -10 astetta pakkasta. Kysyessämme seuraavaa majaa hän vain totesi, että meidän pitäisi mennä takaisin alas. Tutustuimme ylös kavutessamme todella ystävälliseen korealaiseen pariskuntaan, ja he sanoivat, että sunnuntaille on luvannut vesisadetta. Laskimme päässämme yhtälöä kipeät jalat + liukkaat kivet + pudonneet märät lehdet = pelastushelikopteri. Vaikka ajatus alas menosta ei houkuttanut ketään, ei meillä ollut muuta järkevää vaihtoehtoa. 

Ongelmaksi muodostui se, että kello oli jo puoli 3 ja alasmenoon tarvitsisimme pariskunnan mukaan kolme ja puoli tuntia. Eli jos pitäisimme kiirettä, saattaisimme ehtiä alas ennen pimeän tulemista. Eipä auttanut muu kuin ottaa suunta alas ja unohtaa polttavat polvinivelet.

Kiire tai ei lähestyvä auringonlasku ja rakoileva pilvipeite sai lehdet näyttämään todella kauniilta. Toisaalta lehdet olivat myös merkki lähenevästä maalista. Uskoin ylös menemisen olevan tuskaa, mutta alastulo oli pelottavaa. Jokainen askel huterille, kapeille ja liikkuville kiville voisi johtaa katastrofiin. Varsinkin viimeinen kilometri tuntui pitemmältä nyt kuin alussa.

Hikisenä, väsyneenä, mutta onnellisena. Pääsimme alas juuri ennen pimeän tuloa ja olimme nähneet upeaa ruskamaisemaa sekä jo talveen valmista karua luontoa. Hostelliin päästyämme uni tuli välittömästi, vaikka nukuimmekin aasialaisittain lattialla.